Perustunteet: Miksi suremme?
Suru on luopumisen ja irti päästämisen tunne. Surun vaikutuksesta elintoiminnot hidastuvat ruuansulatusta myöten, kun keho ohjaa pysähtymään. Surua voi hoitaa vain suremalla. Kiireessä surutyö ei pääse alkuun, vaan jää kehoon kannettavaksi. Alas painettu suru voi pitkään kiellettynä johtaa masennukseen. Emme voi kytkeä vain yhtä tunnetta pois päältä vaan yhden tunteen mukana alkaa mennä muutkin tunteemme kuten mielihyvän tunteet. (Jääskinen 2017, 68.) Myllyviidan (2016) mukaan suru auttaa meitä luopumaan. Hänen mukaansa vanhemmuudessa on paljon surtavaa, luopumista ja irti päästettävää. Heti ensimmäiseksi tuoreen vanhemman on päästettävä irti menneestä vapaudestaan, lapsen kasvun myötä vaatteet käyvät pieniksi ja tulee uusia leikkejä, tapoja ja elämänvaiheita kuten kouluun meno, teini-ikä ja nuoren kodista muuttaminen. Muita surun syitä ovat ihmissuhdevaikeudet, vaikeat elämäntapahtumat kuten läheisen menettäminen, työpaikan tai terveyden menettäminen, lapsettomuus ja eläkkeelle jääminen. Läheisen kuoleman sanotaan olevan suurin suru (Niemi 2004, 137). Jääskisen (2017, 69) mukaan joudumme luopumaan myös omista odotuksista ja toiveista, kun elämä ei mene niin kuin toivomme.
Suru vähentää halua olla sosiaalisessa kanssakäymisessä ja pakottaa hidastamaan vauhtia, jopa pysähtymään. Suru tarvitsee tilaa ja aikaa. (Niemi 2004, 137.) Suru on kunnianosoitus sille, mitä on ollut olemassa. Vanha on surtava pois ennen kuin uuteen voi suunnata. Suru ei tule koskaan yksin vaan se pitää sisällään ilon siemenen (Jääskinen 2017, 69). Terve suru ei ole tuhoavaa vaan rakentavaa ja eheyttävää, vaikka onkin kokemukseltaan inhottava ja raskas. Surutyö tekee tilaa uusille asioille ja mahdollisuuksille, sen avulla sopeudumme uuteen elämäntilanteeseen ja kirkastamme arvojamme (Niemi 2004, 137). Niemen (2004, 137) mukaan itkeminen on kehon luontainen tapa reagoida suruun. Se on parasympaattisen hermoston keino palauttaa elimistö lepotilaan tunnekuohun aiheuttamasta jännityksestä. Itku siis rentouttaa kehon ja mielen jännityksiä.
Yllättävään, järkyttävään ja suureen suruprosessiin liittyy seuraavat vaiheet: Aluksi mieli pyrkii kieltämään liian vaikean asian. Sitten tulee viha, joka on puolustava tunne ennen menetyksen suuruuden todellista ymmärtämistä. Kolmas vaihe on kaupankäynti, jossa pohditaan voiko tapahtunutta millään saada mitätöityä. Masennusvaiheessa suostutaan surutyöhön, ymmärretään menetyksen todellisuus ja vastaanotetaan tunne. Viimeisessä vaiheessa hyväksytään, käydään läpi ja käsitellään surua. Surutyö on uuvuttavaa ja siitä voi ottaa välillä lepohetkiä tai päiviä. Pitkäkestoista surua voi säädellä, jotta pystyy selviytymään arjesta. Surun voi esimerkiksi laittaa reppuun, jolloin suruun voi ottaa etäisyyttä. Surureppua kannetaan mukana omaa selkää vasten lähellä kehoa, säilytetään, tyhjennetään tai jätetään tarvittaessa kotiin. (Niemi 2004, 140-142.) Surevat kaipaavat eri asioita. Toiset tarvitsevat omaa tilaa, toiset lohdullista lähellä oloa. Läsnäolo ja kosketus ilman sanoja ovat tärkeää, sillä toisen surua ei tarvitse lohduttaa pois (Jääskinen 2017, 69). Jääskisen (2017, 70) mukaan akuutissa suruvaiheessa on hyvä pyytää apua rohkeasti läheisiltä, sillä kaikki eivät uskalla tarjota apua tai tiedä miten auttaa. Surevaa on syytä helliä ja keholle pitäisi antaa paljon lohdutusta, lämpöä kuten mukava viltti tai villasukat ja hyväilevää kosketusta sekä kauneutta. Myös luonnon voi ottaa tueksi, sielläkin muutos on ikuista, luopumista ja kasvamista. Surun käsittely keinoja ovat puhuminen, piirtäminen, maalaaminen tai kirjoittaminen.
Lapselle on tärkeä nähdä aikuisten surua, sillä silloin hän näkee mallia surun käsittelyyn. Lapsi ei osaa sanallistaa surun kokemuksia vaan usein kätkee surun sisälleen. Mikäli aikuiset eivät koskaan itke, lapsi voi kokea oman surunsa torjuttavana ja hämmentävänä. Lapsi voi kantaa surua pitkään, jos kokee, että aikuiset ympärillä eivät ota surua vastaan. Lapsen surun ilmaisussa auttavat leikki, sadut, luovat keinot, syli ja hyväksyvä kosketus esimerkiksi satuhieronta. Nuorille musiikki, kirjoittaminen ja luovuus toimivat surun purkukanavana. Parasta on, jos surusta ja ikävästä kuten kaikista muistakin tunteista voidaan puhua avoimesti. Suremisen myötä tunteiden jatkuva purkamisen tarve hiipuu ja ilolle alkaa syntyä tilaa. Ajan myötä suru muuttuu hiljaisemmaksi, haikeudeksi ja ikäväksi, mutta ei enää vie kaikkia energioita. (Jääskinen 2017, 69-70.)
Lähteet
Mitä sä rageet? – Lapsen ja nuoren tunnetaitojen tukeminen. Anne-Mari Jääskinen. Lastenkeskus ja kirjapaja, 2017.
Hyvää mieltä ja tunnetaitoja. Päivi Niemi, Päivä Osakeyhtiö, 2004.
Tunne tunteesi. Katja Myllyviita. Duodecim, 2016.
Saa jännittää: Jännittäminen voimavarana. Minna Martin. Kirjapaja 2017.
Tunteiden psykologia. Lauri Nummenmaa. Tammi, 2010.
