Miksi videopeleissä on ikärajat?

Euroopassa käytetään Pan European Game information (PEGI) –nimistä ikäluokitusjärjestelmää. Se on otettu käyttöön vuonna 2003 jolloin se korvasi lukuisia kansallisia järjestelmiä. Nykyään se on käytössä yli 35 Euroopan maassa. Järjestelmää tukevat useimmat suurimmat konsolivalmistajat, kuten Sony, Microsoft ja Nintendo. PEGI:llä on Euroopan komission vahva tuki ja sitä pidetään esimerkkinä eurooppalaisesta yhdenmukaistamisesta lastensuojelun alalla.

Vaikka useimmat pelit soveltuvat kaikenikäisille pelaajille, on jotkut niistä tarkoitettu ainoastaan vanhemmille lapsille ja nuorille. Tietyssä osassa markkinoilla olevista peleistä on sisältöä, joka sopii vain aikuisille. PEGI-luokituksen ikäraja ei siis kerro pelin vaikeustasosta, vaan sisällön soveltuvuudesta. PEGI 3 -pelissä ei ole sopimatonta sisältöä, mutta se voi olla liian vaikea pelattavaksi nuoremmille lapsille. Toisaalta jotkut PEGI 18 -pelit ovat erittäin helppoja pelata, mutta niissä on sisältöä joka ei sovi nuoremmille käyttäjille.

Ikärajojen tehtävä on siis suojella lasta haitalliselta sisällöltä. Lapset voivat järkyttyä joistakin peleissä olevista asioista ja ikärajoilla suojellaan lapsia siltä. Se että jokin asia ei pelota sinua, ei tarkoita, että se ei pelottaisi jotakuta muuta. Lapsen kyky käsitellä asioita on kuitenkin vielä hyvin rajallinen ja hän ei välttämättä ymmärrä, miksi pelissä tapahtuu asioita ja se saattaa alkaa ahdistamaan häntä. Ahdistus voi tuntua lapsesta tosi pahalta ja se saattaa aiheuttaa pahanolon tunnetta tai vaikka painajaisia. Siksi ikärajoilla pyritään kertomaan huoltajille, minkäikäisille ne videopelit on tarkoitettu. Tällöin huoltaja pystyy tekemään päätöksen siitä, sopiiko jokin peli omalle lapselle vai ei.

Ikärajojen tarkoitus ei ole kiusata tai estää lapsia pelaamasta videopelejä. Niiden tehtävä on suojella lapsia heille haitalliselta sisällöltä. Se saattaa tuntua pahalta, että ikärajat estävät jonkin pelin pelaamisen, mutta sen asian kanssa on vain opittava elämään.