Pitkä sinkkuus turhauttaa?
Hei, Olen 42-vuotias lapseton mies. Sinkkuna olen ollut nyt 10,5v. Erosin avopuolison uskottomuuden takia, josta jäi traumat luottamuksen rakentamiseen tai vaikeuteen uusissa suhteen aluissa. Käyn terapiassa, jos siltä vaan tuntuu. Eli olen koittanut tehdä sen mitä itse vaan osaan, jotta osaisin tulla toimeen menneisyyden kanssa ja toki toivon, että jotain työkaluja olisi tarttunut menneestä mukaan.
Tunnen niin, että osaan heittäytyä ”tarpeeksi”, mutta silti tuntuu, ettei nykymaailmassa mikään enää riitä alkua pidemmälle. Huomaan, että tapailut ja treffit eivät johda mihinkään. Tai joskus nainen ihastuu kovin, mutta lopulta, viikkojen päästä olen hänelle se eroterapeutti. Eli exät nostetaan esiin arkipäivän keskusteluihin, oli sitten ruokapöydässä, saunassa tai sängyssä. Tai osa palaa exien perään.
Esim. viisi viimeistä kertaa muutaman vuoden ajalta. Ghostaamiset myös tuttuja, annetaan ymmärtää jotain treffien päätteeksi, mutta sitten kadotaan. Luulisi, että ”kaava” olisi helppo huomata, miksi vetoan näihin ihmisiin, mutta aina tutustumisvaiheessa asia on toisin. Eli väitetään muuta, tehdään toista. Terapeuttikin sanoi, että vedän empaattisuuteni takia ja muutenkin puoleeni näitä äskettäin eronneita. Vaikkei mennyt suhde määritä uutta, on väkisinkin vaikutusta tuodaanko mennyttä millä tavoin uuteen suhteeseen. Mun mielestä itseni ei tarvitse olla vertailun kohteena, oli kyseessä fyysinen koko, tapa tulla lasten kanssa toimeen tms.
Pettymykset ovat olleet sitä luokkaa, että deittitauot ovat yli vuodenkin mittaisia. Varsinkin kun lapsihaaveet ovat menneet, bonusisänä toimiminen on se, jota sentään olen päässyt kokemaan. Luopumisien määrä, kulunut aika on sellainen, että usko menee, tulee takaisin hetkeksi ja menee taas pitkäksi aikaa. Tai nyt viimeisimmän jälkeen tuntuu siltä, ettei enää jaksa. Jos nyt on ollut sinkkuna sellaiset yli 90 000 tuntia.
Viimeisimmässä tapauksessa jäin miettimään, mitä edes mulla on oikeus ”vaatia” suhteessa. Jos lapset saa tietysti huomion, iltasuukot, sitten koira ja mulle sanotaan, että nyt menee korvatulpat päähän enkä kuule mitään eikä kumppani halunnut tulla vastaan (sanoen ettei hän tee mitään sellaista, jota sillä hetkellä halua tehdä) niin onko tämä deittimaailma mennyt nyt tähän? Mietitään mitä saa suhteelta ja miten joku sopii toisen elämän palapeliin, muttei mietitä tipan vertaa mitä itse voi antaa suhteelle ja toiselle ihmiselle? Kelpaanko vain lastenhoitoon ja talonmieheksi? Mutta en muuksi? Tiedän, että mieli tuottaa ajatuksia, jotka eivät ole tosia. Mutta jos deittailun ja tapailun kokemukset ovat nyt kymmenettä vuotta samaa, ei niitä kokemuksia omasta kelpaavuudesta tule. Ja sen vaikutusta ei voi kiistää.
Olisiko sittenkin vaan parempi luovuttaa rakkauden suhteen? Koska se muu elämä, se on ihan hyvää, olen saanut paljon aikaan sillä saralla, mutta kokemusta siitä, että olen jollekin erityinen ja arvokas ihminen, sitä ei ole. Mikään harrastus tai tekeminen ei sitä korvaa koskaan, eikä kaverisuhteetkaan.
Asiantuntija vastaa
Hei, kiitos viestistäsi! Ihan ensin haluan sanoa, vaikka se ei ehkä lohdutakaan, että pohdit samaa kuin moni muu aikuinen pidempään sinkkuna ollut. Usein pettymyksiä on silloin kertynyt paljon ja hyviä kokemuksia paljon vähemmän. Vaikka kaipaus on monella sama kuin sinulle, niin harvoin kahden ihmisen ajoitus, ajatukset, tunteet ja arki osuvat kohdalleen niin, että syntyisi pidempi, pysyvämpi ja antoisa rakkaussuhde.
On hienoa, että olet käynyt terapiassa ja kerrot saaneesi työstetyksi pettämisen aiheuttamaa traumaa ja työstänyt tapoja toimia uusissa suhteissa. Tämän merkitys on suuri varsinkin, kun aikuisena suhteeseen tuodaan oikeastaan aina mukaan jo eletty elämä ja menneet kumppanitkin. Kuulostaa myös hyvältä, että olet muuten tyytyväinen elämääsi. Toki jäin miettimään ja toivomaan, että voisit arvostaa enemmän itseäsi, saavutuksiasi ja tekemisiäsi. Ymmärrän sen, että tätä arvostusta kaipaa toiselta, mutta toivoisin, että voit lähtökohtaisesti pitää itseäsi arvostettavana ja erityisenä. Sitä kumppanit pitävät lähes aina myös tärkeänä ominaisuutena.
Kuulostaa myös siltä, että näinä sinkkuvuosina olet saanut paljon selville siitä, mitä kaipaat ja toivot suhteelta. Se on hyvä, että tietää mitä tarvitsee ja mihin on itse valmis ns. suostumaan, vaikka kaipaakin paljon kumppania. On ihan kohtuullista toivoa, että myös kumppani miettisi mitä hän tuo suhteeseen ja haluaa antaa sinulle. Entisistä kumppaneista puhumisesta voisi myös sopia yhdessä ja kannattaa myös sanoa kokevansa vertailun loukkaavana, jos sellaista ilmenee.
Usein rakkaussuhteen alku vaatii aikaa asettua. Silloin tunteet voivat vaihdella suuresta ihastuksesta siihen, ettei oikein vielä tiedä olisiko tässä jutussa aineksia enempään. Molemmin puolin tutustutaan ja tunnustellaan, miten toinen voisi sopia omaan elämään ja miten kaipaamani asiat toteutuisivat tässä suhteessa. On ymmärrettävää, että etenkin monien pettymysten jälkeen on raastavaa uskaltautua tähän kokeilemiseen aina uudelleen.
Huono uutinen on, että se on kuitenkin ainut mahdollisuus löytää pysyvä ja antoisa rakkaussuhde. Hyvä uutinen on, että se on mahdollisuus löytää pysyvä ja antoisa rakkaussuhde! En tiedä millä tavoin olet deittaillut aiemmin, mutta yksi vaihtoehto on tutustua pidempään ja paremmin ennen kuin kohtaa ihmisen, esim. viestittelyin ja puheluin. Silloin on usein enemmän kartalla mahdollisesta yhteensopivuudesta uuden ihmisen kanssa, voi tarkastella arvomaailmojen ja huumorin kohtaamista, tulevaisuuden haaveita ja muuta tärkeää. Näin voi mahdollisesti säästää enemmän myös omia voimavarojaan, jos tällaisten keskustelujen kautta jo huomaa, ettei yhteensopivuutta oikein ole.
Tässä linkki aiheesta julkaistuun artikkeliin, jossa pohditaan monipuolisesti sinkkuutta:
https://www.vaestoliitto.fi/parisuhteet/tietoa-parisuhteesta/parinvalinta-ja-sitoutuminen/