Siirry sisältöön
Isovanhemman rooli lapsenlapsen elämässä vaihtelee perheestä toiseen, samoin kuin isovanhemman ja vanhemman käsitykset siitä, mitä isovanhemman rooliin kuuluu. Isovanhemman rooli lapsiperheessä voi olla aivan olennainen, oli kyse sitten vanhempiin vertautuvasta kasvatusvastuusta, lapsenlapsen hauskanpitokaverista tai jostakin näiden väliltä. Tässä osiossa luomme silmäyksen isovanhemman rooliin lapsiperheessä eri ikävaiheisiin usein kuuluvien kehitystehtävien näkökulmasta. Kehityspsykologian vaihemallit ovat luonnollisesti karkeita yleistyksiä, ja ihmisten kehitys tapahtuu todellisuudessa paljon yksilöllisemmässä aikataulussa - aivan näin selkeitä kehitysvaiheita on vaikea erottaa. Siitä huolimatta malli tavoittaa kokemuksemme mukaan jotain käytännön työn kannalta olennaista isovanhemman ja lapsen suhteesta.

Nykyisin isovanhemmat elävät aiempaa pidempään ja aiempaa terveempinä. Aktiivisen isovanhemmuuden aika on kasvanut edellisten vuosikymmenten aikana eri länsimaissa tasaisesti, ja se lähentelee isoäitien kohdalla pariakymmentä vuotta ja ylittää isoisienkin tapauksessa 15 vuotta (USA, Kanada). Isovanhempien aktiivinen osallistuminen perhe-elämään on vielä 1800-luvulla Suomessakin edesauttanut lastenlasten hengissäsäilymistä, ja vaikka nykyisin heidän roolinsa on harvassa perheessä yhtä kriittinen – suurelta osin varmasti materiaalisen elintason nousemisen ansiosta, voivat isovanhemmat tänäkin päivänä toimia lapsen kehityksen tärkeänä tukena, erityisesti perheissä, joissa on erilaisia kuormitustekijöitä (vanhempien masennus, vähävaraisuus, vanhempien nuori ikä jne.)

Isovanhemmuus on tärkeää myös isovanhemmalle, sillä tutkimusten mukaan lastenlasten hoitaminen lisää isovanhempien terveyttä ja alentaa heidän kuolleisuuttaan (Hilbrand ym., 2017). Kokemustieto kertoo, että yhteydenpito lapsenlapsiin lisää erityisesti isoäitien onnellisuutta (Sukupolvien ketju -hanke, Isovanhemmat ja lapset metsään! -hanke, McGrath, 2008); tutkimustietoon perustuen tiedetään, että isovanhemmat ovat keskimäärin tyytyväisempiä elämään ja heidän elämänlaatunsa on korkeampi kuin ei-isovanhemmilla (Tanskanen ym., 2019). Lisäksi erityisesti isoäidiksi tulemisen on havaittu lisäävän isoäitien elämänlaatua (energisyys, koetut mahdollisuudet elämässä, tulevaisuudennäkymät), vaikka onkin toistaiseksi epäselvää, kuinka pysyvästä muutoksesta on kyse.

Seuraavassa luomme silmäyksen kouluikäisen lapsen ja tämän isovanhemman kehitystehtäviin Erikson-Bateson -elämänkaarimallin pohjalta. Malli pohjautuu Erik Eriksonin kehityspsykologiseen teoriaan, ja Mary Bateson on esittänyt siihen tärkeän lisäyksen isovanhempien osalta kutsumalla isovanhemmuutta nimellä “Aikuisuus II”.

Lyhyesti: kouluikäisen lapsen olennainen kehitystehtävä on saavuttaa käsitys itsestään taitavana ja osaavana yksilönä. Tämä tapahtuu suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan, läheisiin aikuisiin ja muihin lapsiin. Lapsi harjoittelee ikätasolleen ominaisia taitoja, oli kyse sitten kirjoittamisesta ja laskemisesta tai liikunnallisista ja taiteellisista taidoista. Jos hän saa sopivasti tukea, kannustusta ja rohkaisua pyrkiessään ahkeruuteen, hän muodostaa itsestään kuvan pääpiirteittäin osaavana ja taitavana henkilönä. Tuen ja kannustuksen puute puolestaan voi johtaa kokemukseen alemmuudesta, jolloin hänen minäkuvansa olennaiseksi ominaisuudeksi muodostuu ajatus huonommuudesta suhteessa muihin ikätovereihin. Samaan lopputulokseen saattaavat johtaa myös kokemukset siitä, ettei lapsi pysty johonkin asiaan, jota kokee yhteiskunnan häneltä vaativan.

Bateson-Erikson -malli kehitystehtävistä elämänkaaren varrella

Kouluikäisen lapsen kehitystehtävät – millaista on kasvu neurokirjolla ja neurotyypillisenä?

Lähtökohtaisesti neurokirjon lapsen kasvaminen neurotyypillisille henkilöille “suunnitellussa” maailmassa sisältää mahdollisuuden moniin epäonnistumisen ja huonommuuden kokemuksiin. Esimerkiksi sosiaaliset tilanteet saattavat olla lapselle käsittämättömältä tuntuvia arvoituksia, joissa odotettua toimintatapaa hän saa kerta toisensa jälkeen salapoliisin tavoin arvailla, kun hän ei intuitiivisesti aisti, millaista toimintatapaa häneltä odotettaisiin. Toisaalta, voi hyvin olla että lapsi ei jaksa tarkkaavaisesti keskittyä tylsältä tuntuviin tehtäviin – toisin kuin ikätoverinsa – mikä voi myös johtaa huonommuuden kokemukseen. Vastaavia esimerkkejä on helppo keksiä lisää, ja ne voivat liittyä oikeastaan mihin tahansa neurokirjon ilmiöön (ks. kurssin ensimmäinen osa).

Toki tilanne on todellisuudessa edellä esitettyä monimutkaisempi, ja lapsen kehityksen ehtona ja moottorina toimivat tietynlainen ei-tietämisen tila, josta Bion on puhunut (hetkessä eläminen ja epävarmuuden hyväksyminen, ks. French & Simpson, 2000) sekä sopiva turhautuminen (optimal frustration, Kohut, 1971; Winnicott, 1965). Jälkimmäinen käsite viittaa siihen, miten liiallinen itsetyytyväisyys johtaa toimettomuuteen ja liiallinen epätoivo lamaannukseen – tätä dynamiikkaa ovat toisessa asiayhteydessä käsitelleet esim. Hyyppä, Keski-Luopa ja Ruotsalainen, (2005, s. 37). Tilanne ratkeaa parahultaisella tavalla, kun lapsi saa kokea itsensä riittävän hyväksi – mutta ei täydelliseksi.

Isovanhemmalla voi olla aivan keskeinen rooli lapsen osaamiseen liittyvien tarpeiden täyttämisen tukena – varsinkin tilanteessa, jossa lapsen arkipäivä on ladattu potentiaalilla erilaisiin epäonnistumisen kokemuksiin. Uskallamme väittää, että mikä tahansa lapsen merkitykselliseksi kokema onnistumisen kokemus auttaa hänen kehitystehtävänsä täyttämisessä. Näin ollen esimerkiksi erilaisella isovanhemman ja lapsen yhteisellä puuhalla luontoympäristössä voi olla merkittävä rooli lapsen myönteisen minäkuvan kehittymisen kannalta. Kyse voi olla niin tulusten käytöstä kuin vaikka aarteen löytämisestä leikissä, kunhan tekeminen tarjoaa lapselle hänen ikätasoonsa ja muuhun elämäntilanteeseenssa nähden merkityksellisiä onnistumisen kokemuksia. Isovanhemman kannalta ajatus ei-tietämisen ja sopivan turhautumisen olennaisuudesta voi olla lohdullinen: lapsen ei tarvitse koko ajan onnistua täydellisesti eikä isovanhemman myöskään tarvitse keksiä hänelle tällaiseen kokemukseen johtavaa tekemistä. Ei-tietämisen tilaa koskeva tarkennus voi silti olla paikallaan: käytämme tässä käsitettä tavalla, jota ei pidä sekoittaa neurokirjon lasten luonnolliseen tarpeeseen tietää, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan – kyse on yleisemmän tason ilmiöstä.

Isovanhemman omat kehitystehtävät

Nykyään puhutaan paljon elinikäisestä oppimisesta, ja käsite on aivan paikallaan kuvaamaan myös – Mary Batesonin termein – aktiivisen viisauden aikaa eläviä isovanhempia. Isovanhemmat joutuvat tai pääsevät miettimään monia perustavanlaatuisia asioita uudelleen suurinpiirtein eläkkeelle jäämisen aikoihin. Heidän identiteettinsä on murroksessa työuran päättymisen jälkeen, ja monet miettivät kysymystä siitä, keitä he oikeastaan ovatkaan ilman työn tuomaa rakennetta, vaatimuksia ja onnistumisen kokemuksia. Isovanhempien on löydettävä itsensä uudelleen ja keksittävä, mikä heidän roolinsa yhteiskunnassa ja suhteessa läheisiin ihmisiin on työuran päättymisen jälkeen. Samoin kysymys (intiimistä) läheisyydestä on isovanhemmille ajankohtainen, sillä ikääntymiseen liittyy suuria hormonaalisia muutoksia, jotka vaikuttavat läheisyyden kokemukseen ja sen tarpeeseen. Vaikka tällä ei ole suoraan mitään tekemistä lastenlasten kanssa, vaikuttaa asia kuitenkin isovanhempien omaan hyvinvointiin ja minäkuvaan ja tätä kautta myös heidän lapsenlapsiinsa. Viimeisenä, eikä lainkaan vähäisimpänä, isovanhemmat pääsevät pohtimaan ratkaisevaa kysymystä siitä, millä tavalla he voisivat olla hyödyksi yhteiskunnalle tai läheisilleen jäljellä olevien aktiivisten elinvuosiensa aikana. Tämä viimeinen huomio liittyy isovanhempien pohdintaan siitä, miten he voivat kokea itsensä ja elämänsä merkityksellisiksi.

Isovanhemman ja lapsen kehitystehtävät kohtaavat

Lyhyesti sanottuna: isovanhemmat pohtivat usein omaan identiteettiinsä liittyviä kysymyksiä ja haluavat kokea itsensä hyödyllisiksi – he haluavat jättää jäljellä olevien elinvuosiensa aikana jonkinlaisen myönteisen jäljen itsestään maailmaan. Lapset puolestaan haluavat kokea itsensä osaaviksi ja taitaviksi, ja neurokirjon lapsille tämän kehitystehtävän saavuttaminen on neurotyypillisiä lapsia vaikeampaa. Isovanhemman ja lapsen kehitystehtävät kohtaavat parhaassa tapauksessa kauniisti, kun isovanhemmat pystyvät tarjoamaan lapsenlapsilleen näiden paljon kaipaamia onnistumisen kokemuksia, mikä on itsessään isovanhemmille merkityksellinen kokemus ja tyydyttää heidän tarpeensa olla olemassa jotakuta toista varten tai palvella jotain itseään suurempaa päämäärää.

Isovanhemmuuden etuna on mahdollisuus pysytellä hiukan lapsen oman lähiperheen ulkopuolella ja säilyttää myönteinen sivustaseuraajan asema. Isovanhemmat ovat hankkeen aikana kuvanneet omaksi tärkeäksi tehtäväkseen olla saavutettavissa ja valmiina kuuntelemaan lapsenlapsen ajatuksia ja tunteita. Toisaalta kulttuurin välittäminen seuraaville sukupolville on keskusteluissa tullut esille: isovanhemmat kokevat tärkeäksi kertoa tai näyttää kulttuuriin sidonnaisia ajatuksia, arvoja ja taitoja. Lastenlapset puolestaan kuvaavat kertomusten kuuntelua kiinnostavaksi tapahtumaksi. Parhaimmillaan isovanhempi voi välittää kokonaisvaltaisesti omaan kulttuuriinsa liittyviä asioita lapsenlapselle vähittäisesti, lapsen elämään osallistuen ja ohjaten lasta myönteisillä tavoilla tämän valmiuksien ja taitojen puitteissa (Vygotski, 1982, 184-186; Stern 2004, xii).

Lähdekirjallisuutta:

(Aktiivisen) isovanhemmuuden pituus USA:ssa ja Kanadassa:

Margolis & Wright (2017): https://read.dukeupress.edu/demography/article/54/6/2073/167852/Healthy-Grandparenthood-How-Long-Is-It-and-How-Has

Erityistä tukea tarvitsevan lapsen isovanhemmuus: McGrath, M. K. (2008). Annorlunda barnbarn. Cura.

Isovanhempien rooli evoluutiopsykologisesta näkökulmasta:

Danielsbacka, Tanskanen & Karisto (2020), https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/327483/Danielsbacka_M_ym_Isovanhemmat.pdf?sequence=1

Stern, D. N. (2004) The present Moment in psychotherapy and everyday life. New York: W.W. Norton & Company.

Isoäidiksi tulemisen vaikutukset isoäitiin:

Tanskanen, A. O., Danielsbacka, M., Coall, D. A., & Jokela, M. (2019). Transition to grandparenthood and subjective well-being in older Europeans: A within-person investigation using longitudinal data. Evolutionary Psychology, 17(3), 1474704919875948.

Tanskanen, A. O., Danielsbacka, M., Coall, D. A., & Jokela, M. (2019). Transition to grandparenthood and subjective well-being in older Europeans: A within-person investigation using longitudinal data. Evolutionary Psychology, 17(3), 1474704919875948.

Erikson-Bateson -elämänkaarimalli ja muu kehityspsykologia:

Bateson, M. C. (2011). Composing a further life: The age of active wisdom. Vintage.
Sopivasta turhautumisesta ja bionilaisesta ei-tietämisestä:
French, R., & Simpson, P. (2000). Learning at the edges between knowing and not-knowing:‘Translating’Bion. Organizational and Social Dynamics, 1(1), 54-77.
Hyyppä, H., Keski-Luopa, L., & Ruotsalainen, S. (2005). Ettemme olisi kuin lampaat…. Syventäviä tekstejä organisaatioiden psykodynamiikasta ja tutkivasta työotteesta. Oulu: Metanoia instituutti.
Kohut, H. (1971). The Analysis of the Self. New York: International Universities

Winnicott, D.W.,The Theory of Parental-Infant Relationship (1960) in The Maturational Processes and the Facilitating Environment, Hogarth: London, 1965

Vygotski, L. S. (1982). Ajattelu ja kieli. Espoo: Weilin+Göös

 

Oliko tästä sinulle apua?

Saatat olla kiinnostunut myös näistä

Miten abortti voi vaikuttaa intiimiin ihmissuhteeseen?

Suomessa tehdään vuosittain noin 8000 aborttia. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (2021) mukaan valtaosa raskaudenkeskeytyksistä tehtiin...

Luontoseikkailut ihmissuhteiden tukena

Miten ammattilaiset voivat käyttää luontolähtöisiä menetelmiä läheisten ihmissuhteiden tukemisessa? Millaisia periaatteita kannattaa huomioida...

Kokemus kohtaa uteliaisuuden - miten luonnossa seikkailu tukee lapsen ja isovanhemman suhdetta?

Millainen isovanhempi sinä olet? Tuntuuko roolisi sinulle sopivalta, entä miten isovanhemmuuden luonne on muuttunut vuosien ja vuosikymmenten...