Kun lasta ei kuulu - adoptio on viimeinen keino?

Lastenhankintakeinoissa on havaittavissa selvä mielekkyyshierarkia. Monien parien ensisijainen tavoite on saada biologisesti oma lapsi, ja mikäli tämä ei ole mahdollista, harkitaan luovutettujen sukusolujen käyttöä lapsettomuushoidoissa.

Väestöliiton Väestöntutkimuslaitoksen tutkija Anneli Miettisen tutkimuksen mukaan lapsettomuushoitoihin hakeutuvat ihmiset ovat ainakin tutkimusten ja hoitojen alkuvaiheessa melko epävarmoja siitä, mihin kaikkiin hoitoihin he ovat valmiita. Koeputkihedelmöitykseen suhtauduttiin varsin myönteisesti. Vain seitsemän prosenttia vastaajista katsoi, ettei ollut ainakaan kyselyyn vastaamishetkellä valmis koeputkihedelmöitykseen. Vieraiden sukusolujen käyttöön suhtauduttiin varauksellisemmin. Niihin suhtautui kielteisesti noin puolet.

Tuleeko kiire?

Lastenhankintaan ryhdytään tänä päivänä varsin myöhään, usein vasta päälle kolmekymppisenä. Iän on todettu lisäävän lapsettomuusongelmia. Hedelmöityshoitolaissa ei ole asetettu yläikärajaa hoitojen saamiselle, mutta uudessa adoptiolakiehdotuksessa on asetettu yläikärajat adoptionhakijoille. Lakiehdotuksen mukaan adoptionhakija saa olla korkeintaan 50-vuotias, ja lapsen ja adoptiovanhemman ikäeron olisi oltava enintään 42 vuotta. Ikärajojen asettaminen voidaan nähdä lapsen edun mukaisena, mutta toisaalta se on myös ”kiritin” lasta haluaville.

Suomessa käytäntönä on, että adoptiota harkitseva pari ei saa olla samanaikaisesti hedelmöityshoidossa. Tällöin adoptioprosessiin saatetaan ryhtyä vasta vuosikausia kestäneiden lapsettomuushoitojen jälkeen. Adoption mahdollisuudet kuitenkin heikkenevät hakijoiden ikääntyessä.

Kansainvälisen adoption prosessi on nykyään pitkä. Se voi viedä jopa kuusi vuotta. Tämä johtuu siitä, että adoptioon vapaita olevia lapsia on vähemmän kuin ennen. Suomeen lapsia luovuttavien maiden tavoitteena on sijoittaa lapsensa yhä useammin maan sisäiseen adoptioon tai sijaisperheisiin synnyinmaassa. Lastensuojelu on lapsia luovuttavissa maissa kehittynyt, mikä on toki positiivista. Moni lasta toivova ei jaksa lähteä monivuotiseen ja epävarmaan adoptioprosessiin, jonka lopputuloksesta ei ole takeita.

On arvioitu, että adoptioprosessin aloittavista lapsettomista pareista hyvin suuri osa on käynyt lapsettomuushoidoissa, vaikka tätä ei tilastoida. Vain harvalle adoptio on ensisijainen vaihtoehto. Tähän toki vaikuttaa tieto siitä, että adoptioprosessi tiedetään pitkäksi ja raskaaksi. Anneli Miettisen tutkimukseen vastanneista lapsettomuustutkimuksessa ja/tai -hoidoissa olleista naisista 36 prosenttia ja miehistä 29 prosenttia harkitsi vastaamishetkellä adoptiota lastenhankinnan keinona.

Entä suomalaiset sijaislapset?

Kaikista vähiten houkutteleva vaihtoehto vanhemmuudelle näyttää olevan sijaisvanhemmuus. Se ei vastaa epävarmuutensa vuoksi vanhempien toiveeseen saada oma lapsi. Anneli Miettisen tutkimukseen vastanneista henkilöistä vain yksi prosentti harkitsi sijaisvanhemmuutta vaihtoehtona hedelmöityshoidoille. Sijaisvanhemmuus, toisin kuin adoptio, ei takaa perheen pysyvyyttä lapselle eikä vanhemmalle.

Suomessa ei käytännössä anneta lapsia adoptioon ilman biologisen vanhemman suostumusta. Vuoden 2012 adoptiolaissa säädetään myös avoimen adoption mahdollisuudesta. Avoimella adoptiolla tarkoitetaan sitä, että yhteydenpito biologisten vanhempien ja lapsen välillä ei katkea, kun lapsi luovutetaan adoptioon. Avoin adoptio voisi siten kannustaa biologisia vanhempia antamaan suostumuksen lapsensa adoptioon pitkässä sijoituskierteessä, jossa paluumahdollisuudet biologiseen perheeseen ovat olemattomat.

Lapsia on hankittava tietyssä iässä, aikaa ei ole ikuisesti. Sitä ei takaa biologia eikä laki. Tärkeää on, että ihmiset saavat realistista tietoa mahdollisuuksistansa saada lapsi vanhemmalla iällä, sillä ei ole olemassa varmaa tapaa saada lapsi.

Kansainvälinen adoptio

• Ensimmäiset kansainvälisesti adoptoidut tulivat Suomeen 1970-luvulla, mutta vasta 1985 lain myötä adoptio ulkomailta hiljalleen yleistyi.
• 1980-luvulla kansainvälisten adoptioiden vuosimäärät jäivät alle sadan, 1990-luvulla saavutettiin 200 lapsen raja ja ”huippuvuotena” 2005 Suomeen adoptoitiin lapsia yli 300. Sittemmin adoptioiden määrä on jälleen laskenut alle sataan vuodessa. Vuonna 2016 Suomeen adoptoitiin 73 lasta.
• Suomessa on verrattain vähän kansainvälisesti adoptoituja, määrän on arvioitu olevan noin 5 000. Esimerkiksi Ruotsissa luku on yli kymmenkertainen.
• Ensimmäiset Suomeen adoptoidut lapset ovat olleet syntyjään lähinnä Intiasta, Etiopiasta ja Kolumbiasta. Vuonna 2016 Suomeen tuli lapsia eniten Etelä-Afrikasta, Thaimaasta ja Kiinasta.

Sijaisvanhemmuus ja kotimainen adoptio

• Suomessa oli vuonna 2017 kaikkiaan noin 18 000 kodin ulkopuolelle sijoitettua lasta (sekä huostaan otetut että muut sijoitetut lapset).Vuonna 2017 otettiin huostaan tai sijoitettiin kiireellisesti yli 4 000 lasta, joista suurin osa oli kouluikäisiä.
• Sijoitetuista lapsista ja nuorista vuonna 2017 noin 42 prosenttia oli perhehoidossa, 11 prosenttia ammatillisessa perhekotihoidossa, 38 prosenttia laitoshuollossa ja 9 prosenttia muussa huollossa.
• On arvioitu, että kotimaisia vierasadoptioita (ei perheen sisäiset) tehdään Suomessa vuosittain noin 30–50.

Heidi Ruohio on tutkinut kansainvälistä adoptiota Suomessa. Teksti on ilmestynyt alun perin Perheaikaa.fi-sivustolla helmikuussa 2012. Siihen on elokuussa 2018 päivitetty adoptiolakia ja adoptio- ja sijoitustilastoja koskevat osuudet.

Lähteet: Tilastokeskus, THL, STM, OM,
Anneli Miettinen: Äidiksi ja isäksi hedelmöityshoidolla. Väestöliitto, Väestöntutkimuslaitos. Katsauksia E 40/2011.
Adoptiolaki 2012